EKKOn opiskelija Jussi Silvosen pohdintoja kielen ja kulttuurin opiskelusta. Tekstin lomassa on kuvia kansalaisopiston viron opiskelijoiden ja muiden Viron ystävien retkestä Saarenmaalle elokuussa 2024.
Miksi ihminen tekee sitä, mitä hän tekee? Miksi minä aloin opiskella ensin viron kieltä ja sitten Viron kulttuuria, maantiedettä, historiaa ja valtiota? Eikö olisi kannattanut paneutua ennemmin johonkin vähä isompaan. Kun kaverit kysyivät, mitä järkeä on opiskella kieltä, jota missään ei tarvitse, vastasin, että niin olen aina tehnyt. Nuorena luin pitkän saksan – en ole tarvinnut – keskipitkän ruotsin, kerran olisin kyllä tarvinnut ja uskomattoman lyhyen englannin – olisin tarvinnut todella usein. Joten viro oli luonnollinen valinta. Katalaaniakin harkitsin.
Kiinnostukseni Viroon heräsi ensimmäisen kerran 1988, jolloin matkasin opintomatkalle Tallinnan pedagogiseen instituuttiin tietämättä yhtään, mitä odottaa. Että täällä on tämmöinen maa, joka on, mutta jota tavallaan ei ole, kieli hipoo suomea ja lapset osaavat laulaa, neuvostonaiset vetävät can cania hameet korvissa Viru-hotellin yökerhossa samalla, kun kyyppari juo teetä suoraan samovaarin hanasta. Nyt on jotain kiinnostavaa, kai ajattelin.
Vuosia tämän mikä-mikä-maa efektin jälkeen kävimme muutaman kerran uudestaan lahden takana. Viimein vaimoni ehdotti, että mennään kansalaisopistoon lukemaan viron kieltä. Lähden aina sinne, minne vaimo sanoo – paitsi sieneen.
2018 muutimme Lappeenrantaan ja tutustuin Etelä-Karjalan kansalaisopistoon. Ensin luulin, että nyt opiskelen kieltä, mutta pian huomasin, että onkin kysymys vielä vähän isommasta. Uppouduimme nopeasti innostavan opettajamme Tiit Tõnnovin johdolla muun muassa Oskar Lutsin kirjasarjaan, joka taas johdatti hämmentävän syvälle Viron historiaan, joka taas avasi tien pienen kansan omaleimaiseen kulttuuriin. Pian alkoi kaikki Viroon liittyvä kiinnostaa. Yhtäkkiä huomasin kuuntelevani tuntitolkulla youtubesta virolaisia lastenlauluja.
Viron opiskelun myötä syveni ymmärrys suomen kieleen – omaan äidinkieleeni.
Oppitunneilla havaitsin, että mitä vain sai kysyä. Samalla syveni ymmärrys suomen kieleen – omaan äidinkieleeni, johon löytyi kokonaan uusi kulma. Oman isovanhempani, 106 -vuotiaana kuolleen mammani, syvä lounaissuomalainen puheenparsi sai kehykset; hitto, sehän puhui puolieestiä.
Olemme kurkistaneet ruokokattoisten savutupien tummuuteen ja kummastelleet runon mahtia.
Tänä vuonna teimme Tiitin ja opiskelutoveriemme Merjan ja Reinon ahkeruuden ja sinnikkyyden mahdollistaman jo kolmannen Viron matkan. Näistä matkoista on kohdallani tullut eräänlaisia vuoden kohokohtia – jotain vähän muuta kuin tavan seuramatkat. Jokainen reissu on ollut antoisuudessaan elämys ja syventänyt entisestään eteläisen naapurimaamme tuntemusta. Olemme kolunneet niin Oskar Lutsin sielunmaisemat Palamusessa kuin Setomaa vaatamisväärsused hautuumaat. Olemme ihmetelleet Pangan pangat ja pohtineet valloittajien aina niin syvää rakkautta piikkilankaan. Olemme kurkistaneet ruokokattoisten savutupien tummuuteen ja kummastelleet runon mahtia.
Ja lopuksi, mutta ei todellakaan vähäisimpänä: Olen saanut tutustua aivan verrattomaan porukkaan. Opettajamme ja joka ikinen kurssikaveri ovat olleet tutustumisen arvoisia ihmisiä. Oppitunneilla ja yhteisillä matkoillamme tunnelma on ollut terapeuttinen, hauska ja luottava. Ympärillä on siis hyviä ihmisiä.
Kysymykseen, miksi opiskelen viron kieltä, vastaankin nykyään näin: ”Ollakseen hyvä ihminen, pitää osata ainakin vähän viroa.” No, kaverit eivät ehkä vastaustani ymmärrä, mutta sehän on aivan ymmärrettävää. Hehän eivät välttämättä ole Etelä-Karjalan kansalaisopistossa viroa ja Viroa opiskelleet.
Teksti: Jussi Silvonen. Kuvat: Jussi Silvonen ja Kaisa Leinonen